Sigmund Freud: Uni ja isänmurha. Kuusi esseetä taiteesta. Johdanto Mikael Enckell. Suom. Mirja Rutanen. Love kirjat 1995

Mikään yhteisö ei ota vastaan enempää kuin sietää. Mitään teoriaa psyykestä ei hyväksytä jos valaisee liikaa ympäröivän yhteisön sokeita pisteitä.

Freud omasi sopivasti älyä ja sisua, ja esitti tarjouksen epärationaalisen tutkimisesta rationaalisin työkaluin, joka vastasikin länsimaisen järjen ja analyysin kultin kuivettaman vuosisadan kaipuuta löytää tieteen tehokkaiksi osoittamilla välineillä jotain sellaista ihmispsyykestä takaisin, joka tähän kulttuurikoneistoon oli päässyt hukkautumaan. Aikalaistensa työstä, jolle hän oman ajattelunsa perusti, sai hän näin avattua erään padon yhdelle ideologiselle purolle virrata muutaman sukupolven tuhansien muiden planeettamme pinnalla virtaavien seassa.

Vaikka ottaisimmekin huomioon kaikkien uusien ajattelutapojen syntyvaiheiden puolustelujen väistämättömyyden, ei se riitä selittämään kuin osan Freudin todisteluvimmasta. Hänellä ei ollut muuta aseenaan kuin omat välineensä, joiden käyttö oli pakko maksimoida maailmaa vastaan: "...psykoanalyyttisen teorian avulla pystyin ymmärtämään aikalaisteni asenteita ...." ja "Noudattakaa vain minun menetelmääni vastustajien suhteen: kohdelkaa heitä kuin psykoanalyysipotilaita..." (Irving Stone: Sigmund Freud. WSOY 1986)

Myös uusimman, jo kymmenennen suomennetun kirjan Unen ja Isänmurhan kuusi esseetä taiteesta, vuosien 1907-1928 välisenä aikana kirjoitettuja, omaavat oppikoulun geometrian todistusrakenteen, jossa lopputulema tiedetään jo alussa, ja prosessin päätöksenä on aina m.o.t. (mikä oli todistettava). Kohdehenkilöt alistetaan todistusobjekteiksi teorianmuodostukselle, joka jättää jälkeensä seksuaalineurotisoitujen kohteittensa savuavia raiskioita.

Freud vahvistaa tämän kohteittensa pahoinpitelyn sinänsä mielenkiintoisen vuoden 1907 "Harhakuvia ja unia W. Jensenin Gradivassa"-esseensä jälkisanoissa vuonna 1912: "Psykoanalyyttinen tutkimus ....  ei etsi niistä (kaunokirjailijoiden teoksista) enää vain vahvistusta .... tekemilleen löydöksille  ....". Samassa yhteydessä hän mainitsee yrittäneensä saada Jenseniä "kiinnostumaan näistä psykoanalyyttisen tutkimuksen uusista tehtävistä", josta Jensen ymmärrettävistä syistä kieltäytyi. Goethesta Freud kuitenkin teki sisarkateuttaan torjuvan neurootikon, Leonardo da Vincistä pakkoneuroottisen homoseksuaalin, Dostojevskista biseksuaalisen masokistin. Essee "Michelangelon Mooses"-patsaasta menee mikroskooppisen tarkkoine asentoanalyyseineen jo komiikan puolelle.

Freud on psykoanalyysissään loistavalla tavalla maksimoinut omat mahdollisuutensa yhdistämällä kykynsä havaita yksityiskohtia ja kyvyttömyytensä havaita kokonaisuutta.

Hän tähdentää tämänkin kirjan artikkeleissaan tavan takaa psykoanalyysin rakkautta pikkuseikkoihin, joita muut eivät edes huomaa. Pikkuseikoista suurten linjojen päätteleminen; induktio, on eräs psykoanalyysin tavaramerkeistä. Tämä sinänsä moneen asiaan hyvä metodi on psykoanalyysissä paisunut yli järjellisen käytön rajojen. Se on muuttunut rengistä isännäksi, psykoanalyysin ideologista ryhmäitsesuojelurefleksiä ylläpitäväksi itsetarkoitukselliseksi epäjumalaksi. Se myy löyhin perustein rakennetut johtopäätökset sinänsä oikeiden pikkuseikkojen havainnoinnin kylkiäisenä luullen että sen kokoamat yksityiskohtien kimput olisivat kokonaisuutta.

Leonardo da Vinci-tutkielma on erityisen mielenkiintoinen käännösvirheen takia (jonka vuoksi Freud oletti Leonardon kertomuksen haarahaukan korppikotkaksi), joka johti väärille perusteille rakenneltuun teoriaan homoseksuaalisesta Leonardosta. Kirjan esipuheen kirjoittaja, psykoanalyytikko Mikael Enckell puolustelee silti artikkelin "itseanalyyttista ja yleisinhimillistä todistusvoimaa" yhden-ainoan-oikean idean selkeyttä tarvitseville tyypillisellä tavalla haluamatta tai voimatta nähdä että tämä Freudin virhe sattui vain entistä todisteellisemmin osoittamaan, kuinka ajatus pystyy rakentelemaan Baabelin torneja niin harhoille kuin tosiasioillekin. Todisteellisemmin tosin vain niille, jotka eivät havaitse sinänsä ilmiselvää samaa rajoitusta Freudin muissakin teksteissä.

Leonardo da Vincin maalauksesta "Pyhä Anna kolmantena" voi tietyllä tavalla katsoen nähdä Marian sylissä korppikotkan, jonka Freud esittää tässä tummennettuna. Tarkoittiko Leonardo sen näin, vai näkivätkö psykoanalyytikot unta omien virhepäätelmiensä ajamina? - "Alkuperäisen" maalauksen näet tästä. (Säädä tarv näytön tummuutta)

Freudin korppikotkaerhe on aivan erikoisen valaiseva siksi, että Freud näkee Leonardon maalauksen "Pyhä Anna kolmantena" Marian vaatteen poimujen kuvaavan korppikotkaa, ja uskoo sitä Leonardon neuroosin aiheuttamaksi alitajuiseksi piilokuvaksi (katso oheista piirrosta). Olemattoman korppikotkan näkeminen ja sen äärimmilleen viety tulkinta kuvaa pähkinänkuoressa sen tavan, jolla psykoanalyysi tulee aina saamaan itseään vahvistavia tuloksia sen heijastaessa maailmaan omia käsityksiään kuin Rorschachin musteläiskiin uskoen sisäisten kuviensa olevan objektiivista todellisuutta.

Freudin kaunopuheinen menetelmä vetoaa detaljitietoihin hukkuneeseen länsimaiseen mieleen. Hän osaa vanhan tarun kertoman kamelitempun hyvin: Vajavaisuuttaan nöyrästi anteeksipyydellen hän laittaa ensin vain kuononsa varovasti telttaan esittäen kainon olettamuksen keksien itse sitä kumoavia vastatodisteita, jotka hän kuitenkin kaikki vähitellen pitkin puolustuspuhein kumoaa vahventaen koko ajan varmuusastettaan kunnes ilmaisut "analyyttinen tietoisuus", "itse asiassa", "pohjimmiltaan", "voin vakuuttaa", "...jotka selittyvät vain...", "äärimmäisen todennäköistä", "kaiken epäilyksen yläpuolella" ja monikkovahvennusta itsestään käyttäen "me tiedämme" täyttävät tekstin ja koko kameli onkin teltassa teoriat totuuksiksi muunnettuina ennenkuin hölmistynyt teltanomistaja oikein tajusikaan mitä tapahtui tässä taitavan todistelu/vastatodistelu-tyylin teatterinäytöksessä, jonka lopputulema oli niitattu kiinni jo ennen alkua.

Freudin tapa ei todellakaan ole vain psykoanalyysin helmasynti vaan kautta historian kulkeva maailmanlaajuinen tapa sulkea maailman loputtomuuden pelottavuus omien ajatuksen aineksista kyhätyn kopperon ulkopuolelle. Koska muukin yhteiskunta on niin sokea, ja koska väitteitä psyykestä on miltei mahdotonta todistaa niistä riippumattomilla menetelmillä, voivat tällaiset itsekantavat ja itsensäselittävät rakennelmat jatkua kaikkien filosofioiden piirissä.

Jos tuhat miljoonaa muslimia ja katolilaista, seitsemänsataa miljoonaa hindua, kolmesataa miljoonaa buddhalaista ja kuusikymmentä miljoonaa luterilaista pitävät uskoaan parhaimpana, on selvää että Freudiakin riittää muutamia seuraamaan. Psykoanalyysi auttaa samalla tavalla kuin kaikki tavat lähestyä ihmistä ihmisen lailla ja tarjota hänelle hänen omaan kulttuuriinsa nivottu rakenne, johon hän mielensä kaaosta jäsentää. Totuus on kaikissa muodoissa, vaan ei minkään muodon yksinoikeus.