Pois

Anja Virkkunen: Minun pieni tyttöni - kertomuksia aborttiosastolta. WSOY 1984.
Eric Trimmer: Isäksi tulossa. Suom. Jukka Petäjä ja Leena Taavitsainen-Petäjä. Otava 1984
John Cobb: Ensi kertaa äidiksi. Suom. Anna-Maija Viitanen. W & G 1984
Pirkko Niemelä: Vauva on tulossa - elämä muuttuu. Otava 1985

OTTEITA MUKSUKIRJAVIRRASTA

Ilman aborttiakin me tuomitsemme lapsemme kuolemaan. Syntyvän on näet myös kuoltava. Lastenlastenlastenlapsemme seisovat joskus lastenlastenlastemme haudalla ehkä muistellen kuulleensa joskus jotain isoisoisoäidistä ja isoisoisoisästä, noista pienistä lenkeistä sukupolvien päättymättömässä ketjussa, hahmoista historian hämärissä, heidän iloistaan ja kärsimyksistään. Olisiko parhain kuolla jo nuorena, ennen syntymistään, vai yrittää ensin hiukan parantaa maailmaa? Jos me emme siinä onnistu, niin ehkä meidän lapsemme?

Parhain, viisain, humaanein ystäväni - nyt jo kuollut - teki aikoinaan vaimonsa kanssa päätöksen olla hankkimatta lapsia. Niitä riitti tähän maailmaan ilman heidänkin panostaan. Oliko se itsekästä? Hukata moinen geeniperintö, kieltää se Suomen kansalta?

Antiabortistin tarinoita

"Abortti on pienen kansan itsemurha" sanoi Kainuun keskussairaalan ylilääkäri Anja Virkkusen edeltäjä jäädessään eläkkeelle vuonna 1973, jolloin uusi aborttilaki oli ollut kolme vuotta voimassa, Suomen syntyvyys oli aallonpohjassa ja abortteja tehtiin ennätykselliset 23362 kappaletta.

Tällainen kansansäilyttämisajattelu on kauniin nurkkapatrioottista. Nurkka on nurkka, oli sitten kuinka iso tahansa. Kaikkihan me yksilöinä ja ryhminä haluamme säilyttää itsemme ja aikaansaannoksemme, jatkaa sitä lapsissamme ja perinteissämme.

Vaan ei tämä teema ole kuin sivujuoste Virkkusen sangen kauniisti kirjoitetussa, inhimillisen lämpimässä ja koskettavassa abortinvastaisessa pikku kirjassa. Taustalla aavistettavissa oleva uskonnollinen pohjavire tulee kerrankin esiin ymmärryksenä eikä raamatunlauseina. Aborttia harkitsevien kannattaa ehdottomasti lukaista hänen pieni kirjansa, koska se on siitä niin merkillinen, että vaikka se vastustaa aborttia, vaikka se on kantaaottava, se ei silti syytä oikeastaan ketään, on hämmästyttävän tasapuolinen silti kaikkia kohtaan - aborttilakiakin. Näin se tarjoaa todellista mietittävää iskulauseiden sijasta.

Tuhahtaahan Virkkunen toki Lääkintöhallitukselle, vinoilee kaupunkipsykologineidille, vetoaa joskus miltei sokerisen siirappimaisesti ihmiskohtaloihin ja tuntuupa hiukan sokealtakin ("En ole nähnyt yhdenkään ei-toivotun lapsen syntyvän niille äideille, jotka luopuivat abortista"), mutta yhtä kaikki: ymmärtävän ja nöyrän humanistin puhetta silti.

Sikiönlähdettäjän tarinassa tämä asenne tiivistyy: hän ei voi olla myöntämättä, että tuo lähdetyksestä vangittu nainen oli teeskentelemätön, nöyrä, hyvä ihminen, laajempi sydämeltään kuin useimmat muut, ihminen, joka oman - Virkkusen ratkaisulle päinvastaisen - elämänfilosofiansa omaksuessaan lievitti omalla tavallaan ympärillään näkemäänsä inhimillistä hätää.

<>

Aina on tapeltu ja tullaan tappelemaan siitä, onko sikiö itsenäinen ihminen jo hedelmöittymisestä vai vasta syntymästä. Jos ennen synnytystä on elämää, joka sitten päätetään säilyttää, on näin päättäneelle vain YKSI, se AINOA OIKEA ohjekirja olemassa: Frederik Leboyerin "Lempeä syntymä". Se on ilmestynyt jo vuonna 1980 Tammen kustantamana, eikä vielä sen ylikäynyttä ole, ei lähellekään. Se ei oikeastaan olekaan synnytysvalmennusopas, vaan kokonainen kokonaisvaltainen elämysvoimainen elämänfilosofia, joka saattaa häpeään kaiken maailman mekanistiset, lapselliset, yksinkertaiset temppu-, neuvo- ja konstikirjat.

Kun syntymä, lempeä tai julma, useimmiten jälkimmäinen, on ohi, herää kaiken pissan, kakan ja rääkymisen keskellä monen äidin mielessä kysymys, onko sitten synnytyksen jälkeen elämää?"

Tämän puoltajiksi ilmoittautuu aina valtaisa lauma asiantuntijoita, joille kustantamot mielellään suovatkin mahdollisuuden, onhan kyseessä melkoisen jatkuva ilmiö, jonka tiimoille ilmestyy niin vastoin kuin myötäkin tahtoaan aina uusia noviiseja oppia kaipaamaan, kuulemaan Sanaa.

Lastaan niin ennen kuin jälkeenkin raskauden vihaaville (ja joidenkin lapsiahan ne tulennielijät ja veitsenheittäjätkin ovat) ei kuitenkaan näytä olevan paljoa tarjolla tyyliin: "Tuhat ja yksi tapaa päästä mukulastaan eroon". Markkinarako on vielä täyttämättä.

Lälläri-isille, aktiiviäideille

Toisenlaista markkinarakoa hamuaa Otava Eric Trimmerin ja terveydenhuoltoneuvos Leena Valvanteen tarkistamalla ja suosittamalla kirjalla "Isäksi tulossa". Ennen pehmoisäaikakautta ei tämä kirja olisi ollut mahdollinen. Kysymykset pysyvät samoina kuin äitienkin opaskirjoissa, isä vain on juntattu tilalle. Kirjan koko ilmapiiri henkii "Tohtorisetä neuvoo sormisuista lelluisää"-tunnelmaa. Olematta mielestäni mitenkään hurjakarjufilosofian edustaja tekee silti hiukan häijyä ajatellessani niiden miesten alennustilaa, jotka tähän kirjaan tarttuvat ja siitä myös pitävät. Monet kirjan kuvista esittävät avioparia, jonka vahvempi astia on kyllä selvästi heikompi eli ilmeisesti juuri sellainen mies, jolle tämä kirja sopiikin.

John Cobbin kirjassa "Ensi kertaa äidiksi" uurastaa kolmetoista "asiantuntijaa" todistamassa äitiyttä äitiyden arvoiseksi. Se on jo edellistä miellyttävämpää lukemista, koskapa ei ole niin täydellisesti hukkunut ekspertismin umpiomaiseen hulluuteen. Kaikenlaisten loputtomasti kerrattujen tavanomaisten pienkäytännöllisten ennen/jälkeen raskautta - ohjeiden lomasta se vinoilee siellä täällä aivan virkistävästikin ympäröivän yhteisön asenteita vajoamatta sen enempää freudilaisuuteen kuin naisasialiikkeenkään lumoihin. Kirjaa viitsii katsella myös sen pikkuhauskojen piirrosten ansiosta.

Kai se juttelu jotain auttaa

Psykologian apulaisprofessori Pirkko Niemelä kokosi 169 kertaa yhteensä 63 vanhemmaksi tulossa olevaa Turun Yliopiston psykologian osastoon pienryhmäkeskusteluihin vuosina 1976-79 yhteensä 259 tunnin ajaksi, nauhoitti ne, sai määrärahaa niiden puhtaaksikirjoitusta varten, Suomen Akatemian tutkija kun oli, mietti vuosina 83-84 Sosiaali- ja terveysministeriön neuvolatyöryhmässä muiden työryhmäläisten ohella psykososiaalisen työtavan tärkeyttä somaattisesti suuntautuneen työtavan rinnalla, ja piti näitä vanhempien keskusteluryhmiä tärkeänä marraskuussa 1984 julkaistussa em. ryhmän mietinnössä, tuli tulokseen, että Turun työn on aika tulla laajemminkin tunnetuksi, julkaisi sitten niistä tutkimusraportin "Äitiyteen valmentavien keskusteluryhmien puheenaiheet" pelastaen sen näin akateemiselta kuolemalta maallikkoversion muodossa.

Syntytavastaan ja kokoonpanostaan johtuen on Niemelän kirja tavanomaisista mammakirjoista poikkeava. Se on yhtä aikaa huonompi ja parempi. Parempi tavalliselle äidille siinä, että se useiden kymmenien sivujen mittaisesti esittää todella autenttisia keskusteluja miltei sanasta sanaan, eli onnistuu tässä mielessä heijastamaan aitoja tunnelmia. Huonompi se on siksi, että se on klassisella tavalla johtopäätöksissään tieteellinen.

Kirjan tieteellisyys noudattaa yleisesti hyväksyttyä peruskaavaa: pyritään valitsemaan tietty määrä seikkoja, joiden mahdollista muutosta tarkastellaan niin suhteessa aikaan kuin vertailuryhmäänkin. Koska ihmisen psyyke ja hänen elämänympäristönsä sisältävät aivan hirmuisen määrän kaikenlaisia sekoittavia tekijöitä, sotkevat nämä miltei aina tutkimukset, vallankin kun vain erittäin harvoin voidaan tutkimukseen saada niin valtavat taloudelliset resurssit, että voitaisiin todella pitkään ja todella laajasti ja myös riittävällä koehenkilöjoukolla saada jotain merkittävää näytettyäkin. Saadut tulokset ovat miltei aina juuri niitä, jotka terve järki tajuaa ilman tutkimuksiakin. Terveen järjen kriteereistä voidaan toisaalta tietysti aina väitellä.

Niemelän tutkimuksen lopputuloksen arvaa näin jo ennalta. Erittäin kiteytettynä se on: "Kyl maar niist ryhmist vissi jottai hyötyäki ol". Niinhän se on miltei aina kautta kaikenlaisten terapia- tai terapiaa muistuttavien kommunikaatiomuotojen kyseessä ollen: onhan siitä yleensä jotain hyötyä kun ihmiset keskenään juttelevat.

Hieman tarkemmin kuvattuna kertoo Niemelä muun muassa, että ryhmä auttoi äitejä käsittelemään kahtiajakoisia tunteitaan paremmin, ottamaan myös ikäviä asioita esiin. He eivät kieltäneet niitä eivätkä tehneet niistä hyveitä eli yksin kestävän ja kaiken jaksavan äidin myyttiä niin paljon kuin vertailuryhmän äidit. Keskusteluryhmän äidit pelkäsivät synnytystä vähemmän. Jälkeen synnytyksen he olivat epävarmempia äitiyden arvosta, toisaalta suhde puolisoon ja lapseen oli läheisempi. He olivat epävarmempia imettämisestä sekä hermostuivat helpommin imetystilanteessa, mutta puhuivat lapselleen toisaalta hellemmällä äänellä.

Nämä tulokset ovat vain keskimääräisiä tuloksia, eivät vahvasti vertailuryhmästä poikkeavia, ja perustuvat valikoidulle aineistolle, joten yleistettävyyttä ei tutkimuksessa ole. Ja tietysti juuri ne ovat varmaan jääneet ryhmistä pois, jotka apua olisivat eniten tarvinneet, kuten Niemeläkin toteaa.

<>

Luojan liukuhihna ei pysähdy. Vauvoja valmistuu, ja vauvakirjoja. Uudet lääkärit, psykologit, asiantuntijat valmistuvat opistoistaan, työntyvät kohtuihin ja lastenhuoneisiin. - Palataan taas asiaan...

Markku Siivola