Pois

Saana Saarinen (toim.): Täydentävät vaihtoehdot terveydenhoidossa. Edita 1998

SUOMALAISEN TERVEYDENHOIDON VAIHTOEHDOT

Loputtomuuden meressä ajelehtiva ihmismieli etsii kiinteää luotoa uskonnon, filosofian ja politiikan tuhatmuotoisilta karikoilta, joihin haaksirikkoutunet luulevat pelastuneensa. Muoto muuttuu sisältöäkin tärkeimmäksi, ei vähiten kilpailevien parannusmuotojen piirissä, koskettaahan parantamisen taito ihmisen koko olemassaoloa herättäen sen Oikean Terapian intohimot uskontojen lailla, vastavoimanaan sillanrakentajat, yllättävältäkin taholta. Nyt ei rauhaa tuo Jeesus vaan suomalaiset viranomaiset.

Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen vuonna 1993 asettama kahdeksanhenkinen Virallisen ja vaihtoehtoisen terveydenhoidon työryhmä iskee kuumaan aiheeseensa neutraliteetilla, vaikka puolet sen jäsenistä on vaihtoehtopiireistä. Ehkä tämä voimatasapaino on pitänyt kaikkien jäsenten kasvot peruslukemilla vaikkapa silloinkin kun on esitelty jalassa olevan fyysisen kehon heijastealueen takaa löytyvää sikiökautista elämänvoimakarttaa, jonka hallitseva terapeutti katalysoi potilaan aikarakenteen väljentämistä.

Työryhmän tasapainottelu on sitäkin ihailtavampaa kun tiedetään vallankin vaihtoehtoparantajien aikaansaama melutaso kuten altavastaajan osaan joutuneet vain pystyvät. Lääkäritkin ovat osanneet omaansa puolustaa, tunnettuna poikkeuksena omiinsa, terveydenhuollon valtapolitiikkaan ja moniin muihin terapioihin kovin äkämystynyt manipulaatiohoitokäännynnäinen kirurgi Antti Heikkilä (Täydentävä hoito, Tammi 1996, ja Riippuvuus - valheiden verkko, Tammi 1995). Hänen omaa mielihoitoaan sangen lähellä oleva kiropraktiikka saa häneltä niin pahasti korvilleen, että älykäs lukija voi nähdä rivien välistä loput. Hänen tunnetun oppi-isänsä kansanparantaja Hannes Karppisen (Monika Hämäläinen (toim.): Parantajan tie: Hannes Karppinen, Otava 1998) rauhallisempi linja ei uuteen oppipoikaan käden taitojen mukana siirtynyt.

Pahaa sanaa jotain hoitomuotoa vastaan en työryhmän kirjasta löytänyt, vaan tyynesti se luonnehtii kiinalaisen, tiibetiläisen ja intialaisen lääkinnän sekä länsimaisen virallisen lääketieteen, luontaishoito-opin ja antroposofisen lääketieteen koulukuntia kertoen yli kuudestakymmenestä hoitomuodosta, lainsäädännöstä lääkkeiden, potilaan oikeusturvan ja terapeuttien laillistamisen kannalta, koulutuksesta, kouluttajista, koulutuskriteereistä ja tutkinnoista, eettisistä kysymyksistä jakaen nämä kaikki muodot suurempiin alaryhmiin useasta eri näkökulmasta ja esitellen napakasti niin itämaisen kuin länsimaisen parannustaidon historiaa, myös Suomen osalta, tulevaisuusvisioitakin. Koska se tarjoaa puhtaan faktatiedon lisäksi terapioiden taustafilosofioita, yhteiskuntatieteellistäkin otetta, saa ajatteleva lukija siitä pitkään pohdittavaa.

Kaiken kaikkiaan siis ihastuttavan kuiva kirja! Ei tunteen leiskuntaa, ei Oikeaa Oppia, vaan Suomalainen Virkamies kunnioitusta herättävässä työssään demokratiamme perikuvana parhaimmillaan; tasapuolisena, neutraalina, niin kansalaista suojellen kuin häntä tiedon lähteille opastaen. Lopputuloksena kolmekymmentä artikkelia täyttä asiaa sille joka tahtoo saada mahdollisimman kattavan kokonaiskuvan mitä Suomemme moninaisilla terveysrintamilla puuhataan.

Hoitomuotojen tarkkaan esittelyyn se ei voi yltää, mutta niiden jäljille pääsee vaikkapa Internetistä Vaihtoehtoisen Lääketieteen (nyk. Luonnonlääketieteen) Keskusliiton  ylläpitämästä tietopankista, jonka hoitomuotoluettelo kuvauksineen on miltei yhteneväinen kirjan jaotuksen kanssa sisältäen kuitenkin jo 72 hoitomuotoa, joita syventää linkkikokoelma. Koulutus- ja hoitoeettiset kriteerit täyttävien ja vastuuvakuutuksen ottaneiden vaihtoehtoterapeuttienkin rekisteri on sinne kohtapuoliin tulossa.

Opas sopii määrittelemilleen kohderyhmille eli virallisen ja vaihtoehtoisen hoidon piirissä kulkeville potilaille kuin henkilökunnallekin. Laaja näkemys hoitomuotojen tarjonnasta ei ole pahitteeksi kummallekaan hoidon sokkeloissa toisiinsa törmäillessä.