Pois
VIIMEINEN DINOSAURI

Minä, yksinäinen ja ylhäinen,
dinosaurien suvusta viimeinen.
Vai suvusta? Ei, vaan maailmasta,
joka ympärilläni sammui vasta.
Jos olenkin yksin ja ylhäinen,
olen kaikelle vieras samallakertaa
niin, ettei kohtalolleni vertaa.
Me olimme suuret ja voimakkaat.
Ken astui, kumisi mannut, maat,
ken ui, hänen kyljistä kuohut lähti,
ken lensi, pimeni päivän tähti.
Niin, olimme suuret ja voimakkaat
ja ylväimmät kaikista, joissa on henki,
maan, vesien herrat ja ilmojenki.
Meiss' asui puhtain kauneus
ja täydellisyyteen kutsumus,
iho suomuinen välkkyi, valossa kylpein,
ylös kaula kohosi kaartein ylpein.
Näin hahmoja, joiss' oli kauneus,
ilo yksin olla, ja jokaisella
oma vapaus kaulaansa kanniskella.
Tuho sentään tuli. Se hiipi ja söi.
Se laumoina meidät ympäröi.
Me olimme harvat, heit' oli monta
polun kieron käynnissä voittamatonta.
Tuho ympäri kiertyi. Se hiipi ja söi,
joka pensaassa kyyhötti matala suku,
joka varjosta vilahti karvapuku.
Mitä on he? Ulvova lauma vain,
joka laukkaa nuuskien, ahdistain
ja kantaen rumia pentujansa
mahan alla, piilossa, pussissansa.
He tulivat, ulvova lauma vain,
täin, kirpun syömä, ja kuumat aivot
joka hetki ravinnon himosta raivot.
Suku imettäväin, suku nälkäinen,
teit tyhjäksi tarun dinosaurien,
mut et ole koskaan nouseva maasta
kuin me; olet multa ja saasta,
suku, laumoja suosiva, nälkäinen.
Kai sinäkin loastas ylenet kerran.
Saat itse mitata, minkäverran.
Aaro Hellaakoski, 1946